Laatokka esitttelevää materiaalia

Tämän gallerian kuvat esittävät huonosti tunnettua osaa Sortavalan historiassa. Vakkolahden rantaan perustettiin 1918 Suomen armeijan ensimmäinen kenttälentoasema. Perustajaksi määrätty luutnantti Väinö Mikkola lensi ensimmäisen koneen Sortavalaan 26 kesäkuuta. Mikkola kohosi nopeasti majuriksi. Ura päättyi lento-onnettomuuteen jo kaksi vuotta myöhemmin. Kuvista suurin osa on Väinö Mikkolan albumeista, hänen itsensä ottamia ja kehittämiä.

Väinö Mikkola syntyi Valkealassa 1890. Keskikoulun ja Kotkassa ja Berliinissä suoritetun työharjoittelun jälkeen hän aloitti syksyllä 1912 insinööriopintonsa Saksin osavaltiossa Mittweida Technikum korkeakoulussa. Valmistuttuaan hän työskenteli tovin Berliinissä ja Dresdenissä.
Mikkola palasi Suomeen 1914 astui syksyllä 1915 syystä, jota ei teidetä, Venäjän armeijan palvelukseen. Hänet komennettiin teoreettiseen lentäjäupseerikouluun Pietariin ja vuoden päästä Bakuun käytännön koulutukseen. Amiraliteettivänrikiksi ylennettynä Mikkolasta tuli syksyllä 1916 lentäjä tsaarin laivastoon Itämerelle ja joulukuussa 1917, Venäjän vallankumouksen kuohuessa, Hermannin lentoaseman päällikkö.
Vapaussodan syttyessä Mikkola jäi Helsinkiin. Pakoretki lentokoneella P.E. Svinhufvudin kanssa epäonnistui moottorivian takia ja Mikkola jäi punaisten vangiksi kunnes saksalaiset valloittivat Helsingin. Keväällä 1918 Ilmavoimia organisoitaessa Mikkola määrättiin perustamaan Sortavalaan Kenttälentoasema I. Hän hankki Vakkolahden uuteen tukikohtaan koneita, koulutti lentäjiä ja teki tiedustelulentoja aina Muurmanskiin asti.
Kesällä 1920 Mikkola lähti kahden lentäjätoverinsa kanssa hakemaan Italiasta ilmavoimille kahta Savoia-lentovenettä. Kirjeessään veljelleen hän ennakoi paluumatkaa: "... Pahin pala on tietysti Alpit, sillä niiden yli täytyy lentää vähintään 5000 metrin korkeudessa... Näytämme, että meillä on pohjolassakin kykeneviä lentäjiä, vieläpä sellaisessa maassa kuin Suomi, jonka olemassaolosta tuskin Etelä-Euroopassa tiedetään konsanaan..." Rohkea lentosuunnitelma koitui majuri Mikkolan ja hänen toveriensa kuolemaksi. Koneet eivät kestäneet olosuhteita ja tuhoutuivat Alpeilla syyskuun 7. päivänä 1920. Päivää on siitä lähtien vietetty ilmavoimiemme vainajien päivänä.

Matti Mikkola, Ylöjärvi, Väinö Mikkolan veljenpojanpoika

Lisää aiheesta: Pakarinen - Rajalainen, Satakunnan lennoston historia 1918-1998, ISBN 952-91-0530-4

Tämä teksti kuvineen on lyhennelmä esitelmästä, jonka Keski-Suomen museon intendentti, filosofian lisensiaatti Erkki Fredrikson piti Sortavalan pitäjäseuran juhlassa 6.8.1989.

Sortavalan kirkkohopeat
Erkki Fredrikson

Keväällä 1989 olin tutkimassa Jyväskylän maaseurakunnan Taulumäen kirkon kirkkohopeita. Jyväskyläläisten esineiden ohella kirkon kellariholvin hyllyllä oli Sortavalan kirkon hopeaesineitä. Niistä 12 oli kuulunut Sortavalan maaseurakunnalle ja 3 Harlun seurakunnalle. Ne olivat jääneet Taulumäen kirkkoon v. 1949, kun Sortavalan maaseurakunta oli lakkautettu ja sulautettu Jyväskylän maaseurakuntaan. Tietoa siitä, miten hopeat olivat säilyneet helmikuun toisen päivän pommituksissa 1940, jossa tuhoutui Sortavalan kirkko, en ole onnistunut saamaan.

1870-luvulla alkoi lähinnä Räisäläisen Theodor Schwindtin aloitteesta innokas muinaismuistojen tutkiminen ja keruu. Alku oli amatöörimäistä ja haparoivaa, kun mitään tieteellistä mallia ei ollut käytettävissä.

Schwindt julkaisi 1879 kirjan Kansantaruja ja uskomuksia Laatokan luoteisrannikolta. Samaan aikaan kansakoulunopettaja Heikki Laitinen mittasi ja piirsi kartoiksi Tulolan Hulkonvuoren ja Niemenmäen mäkilinnojen ympäristöjä.

Kust. Killinen julkaisi 1882 tutkimuksen Muinaisjäännöksiä ja -muistoja Sortavalan kihlakunnassa. Kirja painettiin 7 vuotta myöhemmin, 1889. Kirjan liitteenä on kartta Sortavalan kihlakunnasta, jonka eteläinen kärki on Valamossa. Lännessä alueeseen kuuluu Uukuniemi, luoteessa Ruskeala sekä pohjoisessa Jänisjärven keskiosa ja siitä pohjoiseen Soanlahti. Tämän albumin kartat ovat näytölle sovitettuja otteita liitekartasta. Kirjan sisältö on suurelta osin suulliseen perinteeseen perustuvia tarinoita ja kansanmiesten uskomuksia. Niihin pitää suhtautua siis sellaisina kuin ovat. Kirjan ja liitekartan paikkojen nimissä ja sijaintitiedoissa on runsaasti virheitä. Kun ne suodattaa pois, kartoista saa kuitenkin hyvän kuvan asutuksen laajuudesta.