Sortavalaissyntyisen Antero Pankakosken (1911-2001) kuvaus Laatokasta:
Merihän se Laatokka on. Näöltään ja tavoiltaan. Ainakaan syntyperäinen Laatokan rannikon asukas ei sitä järveksi sano, ei vahingossakaan.
Mutta kun lähdemme Sortavalasta ajamaan Laatokan aavaa merta kohden, on kyllä ensimmäiseksi ylitettävä järvi: Läppäjärvi. Sillä nimellä näet tunnettiin se Laatokan lahden perukka, noin puolentoista kilometrin laajuinen pikku selkä, joka avautuu kaupungin eteläpuolella.
Meren läheisyys ei tässä vielä tunnu. Läppäjärveä ympäröi leppoisa sisämaan luonto. Laatokan Karjalan maisemien luonteenomaiset piirteet ovat kuitenkin selvästi näkyvissä. Kallioita on enemmän ja korkeuserot suurempia kuin tavallisessa sisämaan maisemassa. Takanamme kohottaa Kuhavuori ja etuoikealla Rausku lakensa 60 metrin korkeuteen ja vasemmalla, Riekkalansaaren puolella Sinilän vuoret 80-90 metrin tuntumiin.
Läppäjärveltä pääsemme kapeiden salmien kautta laajemmille selkävesille. Ajamme joko suuren Riekkalansaaren puoleista laivareittiä tai pikkuveneellä mantereen puoleisen Sipilänsalmen kautta. Niiden välille jää muutamia saaria: juhannuskokkopaikkana tunnettu Pormestarinsaari, korkea Kukkassaari ja matala Lihkatsu. Näkyy taloja ja peltoja, matalia savikkorantoja, laajoja ruovikoita ja sakeita tummia kaislikoita, vehmasta ja hymyilevää sisäjärvimaisemaa kuin jossakin Vanajaveden reitillä. ”Niin vihreä on Lihkatsu, niin musta Markatsin” on sortavalalainen Eila Kivikk’aho runoillut, ja kohdalleen onkin osannut maisemat kuvailla.
Matkaa jatkettaessa alkavat kapeat salmivedet jo laajeta. Oikealla jatkuu sisämaanmaisema. Siellä on matala Jänissaari, jonka rannoilla näkyi usein kaupunkilaisten kahvisavuja. Sen lähellä vilahtaa Kasinhännän lentoaseman lentokonehalli ja kauempana Taruniemen komea huvila. Vasemmalla maisema alkaa jo muuttua: Rantueen suuri kylä ja peltoaukeat vaihtuvat Mairuun kalliorantoihin ja kaupunkilaisten kesämökkeihin – huviloiksihan niitä kyllä ennen sanottiin. Nykyisin on huvilat purettu, mutta uusia pikku ”dat?oja” alkaa ilmaantua tilalle.
Kun tulemme Keyrlahden eli Kekrinlahden suun kohdalle – se on yhä samaa suurta Riekkalansaarta kuin Läppäjärven kyljessä – on maisema jo aivan toinen kuin alkumatkasta. Edessä on tumma ja korkea Haavuksen saari. Haukkariuttakin jo näkyy juhlallisen jyrkkänä, varsinkin jos lähestymme sitä Haavuksen puoleista rantaa pitkin. Oikealla aukeaa laaja selkä, jonka keskellä on pieni Tenkasaari – se oli aikoinaan lentokoneiden konekivääriammunnan harjoitusmaalina. Katsommepa mihin suuntaan tahansa paitsi taaksemme, näkyy melkein pelkästään metsää ja kallioita. Peltoja ja taloja ei näy – eikä ennenkään näkynyt – juuri muualla kuin Hietasten lahden perällä, ei monta huvilaakaan, ei ruovikoita eikä kaislikoita. Vain jossain kallioiden väleissä on kivikkorantoja, ja sielläkin on vesikasvillisuutta vain sen verran, että joskus voi ahvenruohoa tarttua uistimeen.
Keyrlahden suun jälkeen, Papinniemen kohdalla, jota kaupunkilaiset sanoivat kallioon maalatun väylämerkin mukaan Lakanakallioksi, reitti kääntyy vähän vasemmalle ja selkä muuttuu luoteis-kaakkois-suuntaiseksi. Aavan Laatokan laitaan on siitä vielä melkein kymmenen kilometriä, mutta nyt se jo näkyy kahtena kapeana kaistana Mustansaaren molemmin puolin. Kirkkaalla säällä voi tästä jo Valamokin näkyä, varsinkin alkukesällä. Silloin on veden yläpuolella kylmä ilmakerros, joka nostaa kaukaiset saaret kangastuksina taivaanrannan yläpuolelle. Aavaa vasten näkyy vasemmalla Haikankurikka, muodoltaan kuin uivan hevosen pää, ja siitä vasemmalle tasalakinen, 80-metrinen Lesonmäki, mainio maamerkki Valamosta takaisin palattaessa. Oikealla näkyy aavaa vasten Markatsimen matala kärki ja Tamhangan kalliorannat – sikäli tosiaankin ”musta Markatsin”, että koko tämänpuoleinen ranta jää keskipäivän aikaan varjoon niinkuin Mustansaarenkin näkyvissä oleva pohjoispää. Koko tämän pitkän selkäveden rannoilla ei näy pientäkään peltotilkkua, ei taloja, ei edes huviloita, kallioita vain ja metsää. Kyllähän asutusta ja viljelyksiäkin oli ennen sellaisten lahtien ja salmien rannoilla, jotka ovat sivummalla ja suojassa, mutta ei itse selän rannoilla.
Alamme katsella maihinlaskupaikkaa. On samantekevää, missä pysähdymme, suunnilleen samanlaista on saariston ulkoreunan luonto kaikkialla. Voimme jäädä Markatsimen Selkäsaareen tai Keljosaareen, jossa on majakka, voimme suunnata selän toiselle puolelle Haikalle tai Honkasalon kärkeen, voimme jatkaa Mustansaaren taakse Kotiluodolle, jossa ennen oli kalasaunoja, tai Isolle Virolle, jossa on valkoinen kolmikulmainen kummeli. Samanlaista luontoa näemme myös, jos jatkamme kalliosaarille kauemmas länteen, Jaakkiman – Lumivaaran – Kurkijoen – Hiitolan puolelle saakka, tai itään Impilahdelle. Ne muutamat harvat saaret, jotka eivät ole kallioita, vaan soraa, kuten Vossinoi, Jalaja, Rahmansaari sekä Impilahden Rantasalo ja Töysä ovat tietenkin luonnoltaan toisenlaisia.
Nousemme maihin. Asukkaat ottavat meidät vastaan, kukin tavallaan. Lokit nousevat ilmaan niiltä kiviltä tai kalliontöyräiltä, joilla ne ovat nokka tuulta vasten seisoskelleet. Kirviset lentelevät hätääntyneinä äännellen. Koskelot lentävät vedenpintaa pitkin kauemmas merelle. Norppa kellii vesikivellä tai rantakalliolla, pulahtaa siitä veteen ja hetken kuluttua nostaa jossakin kauempana taas pyöreän päänsä pintaan.
Olemme täysin toisenlaisessa ympäristössä kuin se ”vihreä Lihkatsu”, joka jäi vain vajaan 15 km:n päähän taaksemme. Aavan ulapan vaikutus tuntuu monin tavoin. Jos olemme liikkeellä alkukesästä, voimme hämmästellä ilman viileyttä ja sitä, että kesän tulo on myöhässä. Koivun lehteentulo ja pihlajan kukinta voivat täällä olla kaksikin viikkoa kaupungin lähiympäristöstä jäljessä. Kylmää voi olla myöhemminkin. Jos maatuuli pääsee ajamaan pintavedet merelle ja nostamaan syvemmältä kylmää vettä pintaan, voi veden lämpötila laskea heinäkuussakin äkkiä jopa 5-6 asteeseen. Veden kylmyydestä johtuu sekin, että merellä on alkukesällä usein tyyntä, ja saaristossa käy tuuli mantereelle päin.
Kunnon metsää ei näillä kalliosaarilla ole, ainakaan pienemmillä. Se johtuu ensi sijassa irtaimen maan vähyydestä, mutta osuutensa on tuulellakin. Männyt kasvavat väärärunkoisina, latvukset tuulten runtelemina. Joillakin uloimmilla saarilla, kuten Isolla Virolla ja Mökerikössä, on melkein ainoana metsän tapaisena matalaa, tasalatvaista koivupensaikkoa. Kaikkein selvimpänä näkyy tuulten vaikutus katajissa, jotka merenpuoleisilla rinteillä kasvavat kallionkoloihin painautuneina, joskus tuskin polvenkorkuisina varvikkoina.
Saarten kalliolakia peittää valkeanharmaa poronjäkälikkö, ja rantakallioita kirjavoivat varsinkin uloimmissa niemenkärjissä ruskeanvihreät sammalmatot. Mitä jyrkempi kallio, sitä korkeammalle tämä sammalvyöhyke ulottuu. Kun aallokko särkyy kallioita vasten, tuuli tempaa siitä pärskettä ja ajaa sen ohuena vihmana kauas maalle. Tässä kosteammassa vyöhykkeessä viihtyy toisenlainen sammal- ja jäkälälajisto kuin kuivemmilla kalliopinnoilla. Joissakin jyrkimmissä niemenkärjissä pärskevyöhykkeen sammalmatot ulottuvat jopa 9 m korkeuteen Laatokan keskimääräisestä pinnasta.
Ilman kosteuden takia pienetkin kalliolätäköt pysyvät kauan kuivumatta, ja niiden laidoille ja isompiinkin painanteisiin syntyy pieniä rahkasoita, joissa viihtyvät monet suovarvut: suopursu, variksenmarja, juolukka, kanerva ja karpalo. Jopa lakkoja saa joskus poimia näistä kalliosoista. Uloimmilla saarilla kalliosuot saattavat peittää monien kymmenien neliömetrien aloja. Sisäsaaristossakin samantapaisia kalliosoistumia joskus näkee, mutta siellä vain varjorinteillä eikä aukeilla, paahteisilla lakipinnoilla.
Ulkosaaren kalliolaki tuo joskus elävästi mieleen Lapin tunturimaiseman: harmaan valkea poronjäkäläpeite, kitukasvuinen koivupensaikko, suovarvut koivujen juurella. Luonnontutkijan silmissä tätä kuvaa vielä vahvistavat poronjäkälän seassa kasvavat Lapin jäkälälajit ja kallionraoissa kasvavat pohjoiset heinä- ja ruoholajit. Saattaapa joskus riekkokin pyrähtää lentoon ulkosaarilaen kalliosuosta.