Kirkollinen toiminta

Sortavalan luterilaisesta kirkosta, uruista ja urkureista

Sortavalan maa- ja kaupunkiseurakunnan ensimmäiset kirkot sijaitsivat Helylässä ja Kirkkoniemessä. Järjestyksessään kolmannen kirkon paikaksi valittiin Kisamäki. Kirkon rakentaminen aloitettiin vuonna 1799 ja  sen suorittivat savitaipalelaiset Juhana ja Matti Salonen. Kirkossa voitiin pitää jumalanpalveluksia jo vuodesta 1801 alkaen, vaikka rakennustyöt olivat vielä kesken. Kesälahtelainen Adam Alopaeus rakensi kirkon viereen kellotapulin vuonna 1812. Kirkon vihkiminen tapahtui vuonna 1845, lähes puoli vuosisataa rakennustöihin ryhtymisen jälkeen. Edellisenä vuonna Sortavalan kirkossa tapahtui joulujumalanpalveluksen aikana tuhoisa onnettomuus. Kynttilän pudotuksesta säikähtäneenä joku huusi tulen olevan irti. Kansa ryntäsi pakokauhun vallassa kirkosta ulos sillä seurauksella, että n. 50 henkeä menetti henkensä. Tapauksesta uutisoi mm. Maamiehen Ystävä -lehti. Sortavalan luterilaista kirkkoa korjattiin ja suurennettiin 1800-luvun lopussa, niin että se käsitti noin 2 000 istumasijaa.

Sortavalan yhteisestä maa- ja kaupunkiseurakunnasta erotettiin kaupunkiseurakunta itsenäiseksi seurakunnaksi vuonna 1917. Kaupunkiseurakunnan ensimmäiseksi kirkkoherraksi valittiin diakonissalaitoksen pastori Oskar Kanervo, joka toimi ainoana pappina vuoteen 1935 saakka. Vuonna 1935 seurakunnassa aloitti työnsä pastori Pentti Erkamo erityisalanaan koululaistyö. Kanttorin ja urkurin virat olivat yhteisiä maaseurakunnan kanssa. Urkurina toimi Onni Pakarinen ja kanttorina Viktor Sirén. Hänen kuoltuaan kaupunkiseurakuntaan harkittiin oman kanttorin viran perustamista, koska hautajaisia oli usein yhtä aikaa. Virka jäi kuitenkin perustamatta. Sitä hoiti väliaikaisesti kanttori Kalle Sipilä.

Kaupunkiseurakunnan piirissä virisi 1920-luvulla ajatus oman kirkon hankkimisesta, kun yhteistyö Sortavalan maaseurakunnan kanssa ei aina sujunut hankauksitta. Kirkon suunnittelukilpailun voitti arkkitehti Erik Bryggman vuonna 1929 valmistuneella ehdotuksellaan. Uutta kirkkorakennusta ei kuitenkaan ennätetty toteuttaa. Sortavalan luterilainen kirkko tuhoutui lentopommituksessa helmikuun 2. päivänä 1940. Kaupungin kuorojen yhteiskonsertti joulukuussa 1939 jäi viimeiseksi suureksi musiikkitilaisuudeksi kirkossa ennen sen tuhoutumista.

Sortavalan kirkon uruista

Sortavalan luterilaisessa kirkossa ei vielä 1800-luvun alussa ollut urkuja. Vaikka niiden hankkiminen aloitettiin jo 1820-luvulla, ensimmäiset urut Sortavalan kirkkoon saatiin vasta vuonna 1876 kahden kauppiaan, Lauri Haganin ja Heikki Muukkosen lahjoituksena. Kysymyksessä olivat Pietarin suomalaisen seurakunnan entiset urut, joiden kuljetus ja korjaaminen tulivat Sortavalan seurakunnalle maksamaan 4 000 markkaa. Urut eivät kuitenkaan pysyneet kunnossa uudessa paikassa. Niinpä suurina juhlapyhinä kaupungin soittokunnalla oli tapana säestää seurakunnan yhteistä virsilaulua.

Uudet urut kirkkoon tilattiin urkutehtailija B. A. Thulélta Kangasalta ja ne otettiin juhlallisesti käyttöön jumalanpalveluksessa 23. syyskuuta 1894. 20-äänikertaisten urkujen tarkastuksen suoritti seuraavana päivänä Oskar Merikanto. Antamassaan lausunnossa hän antoi kiitosta erityisesti urkujen hiljaisille äänikerroille (Fugara, Salicional ja Flöjt harmonique)  sekä Fortissimo-äänikerralle, joka oli suorastaan ’kouriin tuntuva’.  Urkujen hankintasummasta (15 000 mk) seurakunta oli saanut lahjoituksina 12 000 mk. Urut tuhoutuivat Sortavalan lentopommituksessa 2. helmikuuta 1940.

Sortavalan kirkkomuusikoista

Sortavalan maa- ja kaupunkiseurakunta sai vakinaisen lukkarin viran vasta 1800-luvun lopulla. Vuonna 1883 pidetyssä vaalissa virkaan valittiin Sortavalan ”oma poika” Kaarlo Henrik Teittinen,  joka oli valmistunut kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarista vuonna 1875 ja toiminut opettajana Joroisissa ja Iisalmessa. Lukkari-urkurin virkaa hän hoiti vuodesta 1883 kuolemaansa (1912) asti. Muusikon viran ohessa K. H. Teittinen teki merkittävän työn yhteiskunnallisen elämän alalla toimien monissa kunnallisissa luottamustehtävissä. Teittinen oli mm. kuusi kertaa Sortavalan tuomiokunnan edustajana säätyvaltiopäivillä. Vaikka Teittisen aikana kirkkokuoroa ei ollut, seminaarin ja kaupungin kuorot avustivat usein jumalanpalveluksissa.

Sortavalan kirkon muusikoista tunnetuimmaksi kohosi Onni Pakarinen. Sortavalassa vuonna 1887 syntynyt Pakarinen suoritti Viipurin lukkari-urkurikoulun vuonna 1907 jatkaen opintojaan Helsingin Musiikkiopistossa, myöhemmin vielä Leipzigin konservatoriossa kuuluisan Karl Strauben johdolla. Toimittuaan muutaman vuoden opettajana Viipurin lukkari-urkurikoulun opettajana Pakarinen valittiin vuonna 1915 Sortavalan kirkon urkuriksi. Pakarista pidettiin suurena lahjakkuutena, jonka taitoja ylisti itse Oskar Merikanto. Onni Pakarisesta Sortavala sai monipuolisen muusikon, joka opetti soittoa opettajaseminaarissa sekä laulua lyseossa ja pappisseminaarissa. Lisäksi hän johti useita kuoroja, toimi Laatokka-lehden musiikkikriitikkona sekä monien koti- ja ulkomaisten taiteilijoiden luotettavana säestäjänä. Tauno Äikään mielestä Pakarinen oli maamme paras primavistasoittaja. Pakarinen tunnettiin mm. täsmällisyydestään. Hän aloitti jumalanpalveluksen sekunnilleen, olipa pappi sakastissa tai ei. Sotien jälkeen Onni Pakarinen toimi Kuopion tuomiokirkon urkurina eläkkeelle siirtymiseensä (1957) asti. Hän kuoli lomamatkallaan Parikkalassa heinäkuussa 1957.

Kristillisistä järjestöistä Sortavalassa

Kristillinen järjestöelämä ennen sotia

Pieni Sortavalan kaupunki tunnettiin ennen toista maailmansotaa merkittävänä kristillisen järjestötoiminnan keskuksena. Suurimpana toimijana oli Suomen Kirkon Sisälähetysseura monine eri laitoksineen. Seura oli kaupungin suurin yksityinen työnantaja. Seuran laitoksiin kuuluivat diakonissalaitos, Raamattutalon kirjapaino, Vaalijalan kehitysvammalaitos sivuosastoineen sekä Tapiolan epilepsiaparantola.

Mikä oli saanut aikaan sen, että pieneen, rajan läheisyydessä sijaitsevaan kaupunkiin oli keskittynyt näin monipuolista toimintaa? Jäljet johtavat tässä, kuten niin monessa muussakin asiassa Sortavalan seminaariin. Vuonna 1880 perustettu Sortavalan seminaari oli saanut opettajakuntaansa monia toimeliaita ja seudun kehitystä ajavia lehtoreita. Muutamat heistä perustivat vuonna 1890 Sortavalan Evankelisen Seuran, jonka tehtäväksi asetettiin kristillisen kirjallisuuden levittäminen ja kristillisen elämäntavan vahvistaminen erityisesti Laatokan Karjalassa. Opettaja Jenny Ingman-Ivalon toimesta taas aloitti vuonna 1894 toimintansa Sortavalan diakonissalaitos, joka koulutti nuoria naisia seurakuntien diakoniatyöhön.
Vuosisadan vaihteessa seura kutsui papikseen Otto Lillqvistin (myöh. Aarnisalo). Hän oli muutamaa vuotta aikaisemmin julkaissut kirjan ”Suomen kirkon diakoniakysymys”, jossa hän hahmotteli palveluviran tarpeellisuutta seurakunnissa. Aarnisalon ja lehtoreiden ajatukset kävivät hyvin yksiin, ja kun Aarnisalo ajoi voimakkaasti valtakunnallisen järjestön perustamista näitä asioita hoitamaan, oli vain luonnollista, että vuonna 1905 perustetun Suomen Kirkon Sisälähetysseuran kotipaikaksi tuli Sortavala ja ensimmäiseksi toiminnanjohtajaksi juuri Aarnisalo.

Jo vuonna 1901 aloitti toimintansa Liikolan Miesdiakonilaitos. Diakonissalaitos siirtyi uuden seuran omistukseen vuonna 1907, jolloin sille valmistui myös uusi uljas rakennus Vakkosalmen pohjukkaan. Raamattutalon kirjapainon ensimmäinen vaihe valmistui vuonna 1914. Tapiolan kaatumatautisten hoitolan ensimmäinen rakennusvaihe valmistui 12 km:n päähän kaupungista vuonna 1927. Kolme vuotta myöhemmin oli Vaalijalan vajaamielislaitoksen vihkimisjuhla. Raamattutaloa ja Tapiolaa ehdittiin vielä laajentaa ennen talvisodan syttymistä.

Edellä kuvattujen toimijoiden lisäksi Sortavalassa toimivat vilkkaasti myös monet valtakunnallisten järjestöjen paikallisosastot kuten NNKY, NMKY, Kristillinen Työväenyhdistys, Valkonauha, Pelastusarmeija, Raittiusyhdistys sekä partiolippukunnat tytölle ja pojille. Kun tähän ajatellaan vielä jatkoksi ortodoksisen kirkon monitahoinen toiminta, voidaan sanoa Sortavalan olleen kristillisen toiminnan merkittävä keskus sekä paikallisesti että valtakunnallisesti.

Sortavalan luterilaiset seurakunnat talvisodan jälkeen

Kun sortavalalaiset kaupungin takaisin valloituksen jälkeen vuosina 1941-42 hiljalleen palasivat kotiseudulleen, oli heitä vastassa kirkoton kaupunki.  2.2.1940 pommituksessa tuhoutunut kirkko oli palvellut sekä maa- että kaupunkiseurakunnan jumalanpalveluspaikkana.

Maaseurakunta alkoi kokoontua Sortavalan Evankelisen Seuran talossa Valamonkadulla, sankarihauta-alueen vastapäätä. Talo oli jo ennen sotia toiminut seurakunnallisten tilaisuuksien pitopaikkana. Kaupunkiseurakunnan jumalanpalveluspaikaksi taas löytyi NNKY:n Hospitzin juhlasali Karjalankadun ja Seminaarikadun kulmasta. Molemmat talot ovat edelleen pystyssä, tosin erilaisessa käytössä.

Muista seurakuntien kiinteistöistä olivat paluumuuton aikaan jäljellä molemmat maaseurakunnan pappilat, jotka nykyisin ovat hävinneet kerrostaloasutuksen tieltä. Kaupunkiseurakunnan kirkkoherran pappila Rantakadun varrella ja juuri ennen talvisotaa valmistunut siunauskappeli uuden hautausmaan vieressä ovat edelleen pystyssä.

Seurakuntien hautausmaita on kohdannut lähes täydellinen tuho. Hautamuistomerkit ovat hävinneet lähes kokonaan. Yhteinen vanha hautausmaa ja kaupunkiseurakunnan uusi hautausmaa ovat metsittyneet ja rappeutuneet. Maaseurakunnan uusi hautausmaa on sen sijaan otettu uudelleen käyttöön ja täyttynyt laitojaan myöten venäläisistä haudoista.

Siirtoseurakunnat lakkautettiin vuoden 1949 lopussa, jolloin vielä kirjoilla olleet jäsenet siirrettiin asuinpaikkakuntiensa seurakuntiin.

Nyky-Sortavalan tilanne

Uusi vaihe luterilaisuuden historiassa koitti, kun perestroikan myötä myös uskonnolliset olot Venäjällä muuttuivat. Sortavalaan asettuneet inkeriläiset perustivat vuoden 1990 lopulla Inkerin kirkon alaisen luterilaisen seurakunnan. Seurakunnalla ei alkuvuosina ollut omaa pappia, vaan suomalaiset papit kävivät hoitamassa jumalanpalvelukset ja muut välttämättömät tehtävät. Myös toimitilat puuttuivat ja seurakunta kokoontui aluksi kerrostalon kaksiossa, sitten sähkölaitoksen ”punanurkassa” ja vanhan palokunnantalon yläkerrassa.

Vuonna 1992 seurakunta yhdessä kaupungin kanssa järjesti arkkitehtikilpailun uuden kirkon saamiseksi. Resurssit rakentamiseen kuitenkin puuttuivat. Sen vuoksi piispa Matti Sihvonen kutsui vuoden 1993 alussa koolle Sortavalaa lähellä olevien yhteisöjen edustajia pohtimaan mahdollisuuksia tukea hanketta Suomesta käsin. Perustettiin Sortavalan kirkon tukiryhmä, joka sai tehtäväkseen varojen kokoamisen ja kirkkohankkeen toteuttamisen yhdessä Sortavalan seurakunnan ja suunnittelukilpailun voittaneiden petroskoilaisten arkkitehtien kanssa.

Piispa Sihvonen vastasi varojen kokoamisesta ja tukiryhmän sihteeri Antero Paananen vastasi hankkeen eteenpäin viemisestä Venäjän puolella. Suunnitteluajan jälkeen työt alkoivat Karjalankadun varrella entisen maalaiskunnan kunnanviraston tontilla syksyllä 1996. Rakennus valmistui keväällä 1998, tosin alkuperäisestä supistuneessa muodossa. Vuodesta 2007 alkaen seurakuntaa on johtanut oman seurakunnan keskellä kasvanut kirkkoherra Anton Serzhanov.

Antero Paananen