Laatokan pohjoisosan poikki kulkee Valamon ja siihen liittyvien lukuisten saarten muodostama saaristorivi idästä Mantsinsaaresta lähelle länsirannan Käkisalmea Heinäsenmaahan ja Vossinansaareen. Pohjoisen Laatokan hautalaskeuman synnyttyä tertiääriajalla saaririvin muodostama kiviaines tunkeutui esiin maankuoren halkeamista ja on kallioperältään ympäristöstään poikkeavaa tuliperäistä diabaasia. Se on useiden jääkausien kuluttamana ja muovaamana Laatokan-Karjalan omalaatuinen erikoisuus. Uloimmat matalat saaret ovat merellisiä, mannerjään hiomia, sileitä luotoja kun taas Valamon pääsaarilla, erityisesti niiden pohjois- ja luoteisreunoilla on jyrkkiä usein yli 20 metriä korkeita kohtisuoraan mereen syöksyviä kalliojyrkänteitä. Pääsaarten sisäosien kalliohuipuilla ja -tasanteilla kasvaa mahtavaa hongikkoa. Mäkien väliset laaksot ovat kosteita varjoisia ikikuusimetsiä ja ranta-alueiden notkelmat vihannoivia lehtomaisemia. Sisäsalmen lahdelmissa ja lammilla on suojaisia ulpukkarantoja.
Meri on syvimmillään suomalaisen merikortin mukaan 223 m Johannes Kastajan saaren ja Mökerikön välisen linjan puolivälissä, sen pohjoispuolella. Erityisesti Valamon itäpuolisten ulkosaarten tuntumassa tulee norppa tutustumaan alkukesän kulkijaan. Syvässä Laatokassa on monenlaista jalokalaa, lohta neljää ja siikaakin kolmea lajia. Entisaikojen peuran tilalle Valamoon on kotiutunut hirvi. Metso, joka ennen vuotta 1944 ei ollut kyennyt lentämään ulappain keskellä olevaan useita kymmeniä saaria käsittävään saaristoon, saattaa löytyä onnekkaan retkeilijän katsottavaksi metsien mäntykangasmailta.
Saarten ensimmäisistä asukkaista ei ole tietoa. Karjaa kasvattaneita karjalaisia lienee saarilla ollut jo 400 vuotta ennen Kristuksen syntymää ja monipuolista, jatkuvaa peltoviljelyä on saarilla harjoitettu ainakin 1000-luvulta alkaen. Luostarin perustajat tulivat maanviljelystä ja karjanhoitoa harjoittavien karjalaisten omimille saarille 1100- tai 1300-luvulla. Luostarin perimätiedon mukaan sen perustivat pyhittäjä-isät Sergei ja Herman. Heidän maalliset jäännöksensä on haudattu pääkirkon alatemppeliin entiselle paikalle 1996 valmistetun uuden muistoarkun alle. Perustamisestaan alkaen luostarin toiminta on ollut lähes jatkuvaa. Pitkäaikaisin katkos tapahtui välillä 1617-1718, jolloin Ruotsissa ja siihen liitetyssä Karjalassakaan ei suvaittu luostareita. Talvisodan pommitusten seurauksena silloinen veljestö jätti luostarisaaret helmikuussa 1940.
Nykyinen tiilestä tehty rakennuskanta syntyi pääosin 1700- ja 1800-luvuilla, aiempien puurakennusten tuhouduttua aikanaan tulipalojen taikka ruotsalaisen sotajoukon polttamina. 1930-luvulla olleista puisista kirkkorakennuksista on jäljellä Johannes-Kastajan saaren sekä Getsemanen skiitan kirkot. Melkein kaikki muut puurakennukset on käytetty polttopuuksi tai muutoin tuhoutuneet. Valamon omasta savesta saarilla lujaksi poltetusta tiilestä tehdyt kirkot ja muut tiilirakennukset ovat säilyneet siellä, missä vesi ei ole päässyt katon läpi turmelemaan rakenteita taikka tiiliä ei ole otettu muuhun käyttöön.